Punkalaitumella on yksi eteläisen Suomen harvoja soidensuojelualueita, Isosuo. Seitsemännen luokan biologian opetussuunnitelmassa ovat mm. suot. Saapasjaloin lähdimme siis tutustumaan Isosuolle.
 |
| Saapasjalat |
Iloinen, äänekäs porukka 7a-luokkalaisia pelmahti suolle 25.8.2010 kauniissa säässä. Suo koettiin kaikin aistein: suopursut tuoksuivat, vielä raa’at karpalot maistuivat kirpeiltä, jalat kastuivat, joiltain jopa takamus, vesi oli kylmää ja suo upottavaa. Huutoja ja kiljahduksia niistä seurasi! Yksinäinen joutsen lähti toitottaen lentoon ja kauemmas. Suon rauhaa oli rikottu. Rauhaa siellä oli ollut: testasimme sen 20 sekunnin hiljaisuudella: ei kuulunut mitään, ei edes tuulta.
 |
| Kihokki |
Joku jopa vähän pelkäsi suolle menoa, siellä kun kasvoi kihokki, lihansyöjäkasvi. Paikan päällä vaara osoittautui pieneksi n. 5 cm halkaisijaltaan olevaksi punaiseksi lehtiruusukkeeksi, joita suolla oli tosi paljon.
 |
| Miten täältä pääsee pois? Hei?? |
Maisemat olivat kauniita. Eteläsuomalaisella kohosuolla vuorottelevat märät, upottavat kuljut, jotka ovat nevaa, ja kuivat kermit, joiden suotyyppi on räme. Kermejä pitkin on mahdollista selvitä suolla kastumatta, jopa pikkutossuin. Mutta suo oli koettava, joten märkäänkin paikkaan piti mennä!
Moni saappaaton, joita 7a:lla oli monta, kastui niin, että paluubussiin pääsykin onnistui vasta, kun kuljettaja antoi muovipusseja penkin päälle laitettavaksi ja kenkien suojaksi. Moni kävi kotona vaihtamassa vaatteensa ennen seuraavaa tuntia. 7b, joka kävi suolla 31.8., oli paremmin varustautunut eikä tosi märkiä tyyppejä ollut lainkaan, vaikka kokemukset olivat samanlaisia.
Meistä kaikista jäi suon pintaan paljon jälkiä. Ne häviävät vasta viikkojen kuluessa. Hiljaisuus palasi heti, mutta väliaikaisesti, sillä syyskuussa hanhiparvet ja muut muuttolinnut tuovat sinne eloa ja ääniä, kunnes taas hiljaisuus saapuu etenevän syksyn ja talven myötä.
TR
